Haudanvaivaajat

Kuva: Jan Schmidt-Whitley / Le Pictorium Agency

Valkovenäläinen performanssitaiteilija Aljaksei Kuzmitš on pukeutunut valkoiseen pukuun, maalannut hiuksensa ja kasvonsa valkoisiksi, kiinnittänyt rintakehänsä ympärille kännykän, joka on myös valkoinen. Kaikki hänessä on valkoista, paitsi kädet, jotka ovat tarttuneet lapioon. 

“Dear friends! You come here with sadness… I understand you… I also can’t stand living in a world where artists have ended. But from now on, things will be different”, hän julistaa videolla, joka on tekstitetty ranskaksi ja ladattu Youtubeen nimellä Renaissance. Katson tietokoneen ruudulta, kuinka auringonkukat ovat nostaneet mykerökasvonsa kohti taivasta. Kuzmitš iskee lapion kukkaistutuksiin, joiden alla lepäävät Vincent van Goghin arkku ja ruumis. 

Teos ylitti uutiskynnyksen useassa maassa, muun muassa Ranskassa, Suomessa, Puolassa ja Luxemburgissa. Kuzmitš ehti kaivaa hautapaikkaan noin metrin kokoisen aukon ennen kuin poliisi pysäytti hänet ja vei säilöön. Hän sai 3000 euron sakon, kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen ja poistumiskäskyn EU-alueelta. 

Kuzmitšin Youtube-kanavalle ja Instagram-tilille kilahteli ylistäviä ja paheksuvia kommentteja: 

It’s always easier to destroy than create something.

Наглядный пример того как бездарности пытаются попасть в историю. (vapaa suomennos: Täydellinen esimerkki siitä, kuinka keskinkertaisuudet yrittävät päästä historiaan.)

Bravo!

He should be sentenced to spend a few years in prison to rethink on what he was doing

Grotesque et indigne. Honte sur vous. (vp: groteskia ja ala-arvoista. Häpeäisit.)

Пчол, хачу быць шчырым. Ты або ляснуты, або геній. Адно з двух. (vp: Haluan olla rehellinen. Olet joko hullu tai nero. Jompikumpi.)

Profaner une tombe et prétendre que c'est de l'art. (vp: Häpäistään hauta ja esitetään että se on taidetta.)

Yhdysvaltalainen taiteilija Robert Smithson on joskus sanonut, että galleria tai museo on tila, jonne taide menee kuolemaan. Mutta onko asia sittenkin toisinpäin: onko museo tila, jonne kuolema menee taiteistumaan? 

Kun Kuzmitš istui säilöönotossa odottamassa karkotustaan, minä olin Vatikaanin museossa ja katsoin, kuinka kännyköillä ja järjestelmäkameroilla kuvattiin avonaisessa sarkofagissa olevaa muumiota. Huone oli museosaliksi pieni ja ruumiinrajoja koettelevan kuuma. Egyptin taiteen osastoa ei ollut ilmastoitu, ja kaikki haisivat hieltä ja näyttivät ruumiinnestesateen kastelemilta. Aljaksei Kuzmitšin teos oli mielessäni, kun katsoin haurasta ja litistynyttä ruumista lasin takana: oletko sinä taideteos vai ihminen? Kysymys sai minut pitämään pokkarin taskussani, sillä halusin suhtautua muumion ruumiiseen kuten kommentoijat olivat asennoituneet van Goghin ruumista kohtaan. 

Vaikka muumion näkeminen vaivasi minua Vatikaanin museossa, Pompeijissa otin kuvan laavaan jähmettyneestä ihmisestä. Oikeastaan kaksi kuvaa. Pelko ilmeni niin sykähdyttävästi hänen ruumiinkielessään. Hän oli kuin patsas ja istui kyykyssä ja oli haudannut kasvot käsiinsä. Se suru, se epätoivo on ajatonta. Kohtasin sen ihmisen taideteoksena. Pitäisikö minun siis puhua hänen sijaan siitä? 

Kuva: Jenna Viro

Ottamani kuvat vaivaavat minua. Niiden katsominen tuntuu kielletyltä. Kuvissa on kuitenkin jokin kiehtovuus, jokin kauneus. Tämä kiellon ja halun ristiriita on saanut minut ihailemaan kuvia useana päivänä. Ne saavat minut muistelemaan isälläni olevaa kuvaa, jossa minä ja isosiskoni hyvästelemme kuollutta isoisäämme ennen hänen polttohautaamistaan. Kuva kuolleesta isoisästä kauhistuttaa minua enemmän kuin kuvani pompeijilaisesta. Ikään kuin isän kuvassa isoisä olisi oikeasti kuollut: hän on lihaisa, kellertävä ja lilahtava. Näemme harvoin kuolleita, ja silloinkin usein tuoreina kuolleina. Liha on vasta mätänemässä. 

Muumiossa ja pompeijilaisessa ruumiit ovat muuttuneet taideteoksiksi. Onhan muumio Egyptin taiteen osastolla. Ovathan Pompeijin hahmot kuin nykytaiteen patsaita. Onko syy etäisyydessä? Kuzmitšin puhtaudesta ja viattomuudesta tyhjät kädet koskettivat jotakin meidän nykyihmisten omaa. Van Gogh on meidän historiamme suuri taiteilija! Pompejilainen on traaginen hahmo antiikin ajoilta. Muumio ja pompejilainen olivat meitä, ihmisiä, mutta heidän ihmisyytensä ei ole jäljelle jääneessä muodossaan havaittavissa: he eivät tihku lihaa (ja täten sielua) kuin isoisäni.

Kun Kuzmitš yritti kaivaa van Goghin ylös, taide oli monesta mennyt liian pitkälle. Hauta on pyhä. Hauta on jätettävä rauhaan! Mutta en usko, että haudan pyhyys on totta. Hauta ei ole pyhä, vaan van Gogh on. Miksi muuten hautapaikan saisi ostaa vain tietyksi ajaksi? Suomessa tämä aika on usein 25 vuotta. Ainaishautoja ei enää myönnetä tilanpuutteen vuoksi. Kun sukuhaudan 36. uurnan laskusta on kulunut neljännesvuosisata, saavat haudan kaikki vainajat väistyä uusien tieltä. 

Silti poikkeuksia varmasti on: presidentit, suuret poliitikot ja taiteilijat, heidän hautapaikkansa on pysyvä. Kuuluvatko miljardöörit heihin? Milloin on muistamisen arvoinen, yksilöllinen ihminen? Milloin haudasta tulee pyhä, koskematon – sellainen, joka ylittää vuokra-ajan? Joka joskus menee museoon? 

Kun muinaisen Egyptin hautoja 1900-luvun alussa avasivat pääosin britit ja ranskalaiset, monet kritisoivat jo silloin näitä toimia. Hautoihin kajoamista pidettiin varsinkin paikallisten keskuudessa epäpyhänä, mutta jopa tutkijat kiistelivät hautojen avaamisen ja artefaktien viemisen eettisyydestä. Hautojen avaamista vastustaneiden tutkijoiden suilla olisivat voineet käydä sanat: täydellinen esimerkki siitä, kuinka keskinkertaisuudet yrittävät päästä historiaan. 

Kaikki eivät suinkaan halunneet jättää hautoja rauhaan omaa hyvyyttään. Useat pelkäsivät hautojen avaamisen vapauttavan ritualististen taikojen ja sinettien kauhut. Tämä pelko sai lisäkierroksia sen jälkeen, kun arkeologi Howard Carter ja kaivauksienrahoittaja lordi Carnarvon avasivat faarao Tutankhamonin haudan, ja lordi kuoli yllättäen. Faaraon kirouksen pelko ei kuitenkaan estänyt uusien kaivausten tekoa ja löytöjen kuljettamista kauas museoihin. 

Kuzmitšin Youtube-kanavan kommenteissa kysytään: 340 tilaajaa (yhteensä) ja 10 000 katselukertaa – oliko se sen arvoista? Kuzmitšin karkotusprosessi on yhä kesken, sillä hän vastustaa niin järeän keinon käyttämistä taiteellisesta teosta rankaisemiseen. Onko oikein karkottaa hautarauhan rikkonut taiteilija takaisin Valko-Venäjälle, kun Egyptin hautojenvaivaajat rikastuivat ja täyttivät museot? 

“How could I be myself if not for you”, Kuzmitš sanoo lapioidessaan maata. Kuzmitš samaistuu Vincentiin, mutta se ei saa häntä jättämään hautaa rauhaan. Jos hän olisi päässyt nostamaan Van Goghin ylös, olisimme nähneet, että hän ei ole enää se Vincent, jonka me ajattelemme arkussa ja maassa olevan. Arkku on lähes tyhjä. Tuntuu, kuin Kuzmitš pyrkisi sanomaan: palvomme kuolleita taiteilijoita, emmekä anna nykytaiteilijoille sitä arvostusta ja niitä mahdollisuuksia, joita he/me ansaitsevat/ansaitsemme. Kuzmitš olisi näyttänyt palvomisen katteettomuuden. 

Muumion ja pompejilaisen ruumiit ovat säilyneet, koska niiden rapautumista ja maatumista hidastaa suojakerros. Ensimmäinen on peitetty käärinliinoihin ja kasteltu voitein, toinen on kiviaineen peittämä. Säilyminen on vienyt hiljalleen niiltä yksilöllisyyden: muumio on nimetön, vaikka sen nimi lukisikin jossakin kyltissä. 

Tuntuu kuin meille van Goghin arkku olisi hänen ruumiinsa. Milloin hänen arkkuruumistaan voi katsoa nimikkomuseossa Amsterdamissa? Tapahtuuko van Goghin ruumiille samalla tavoin kuin muumion ja pompeijilaisen ruumiille – tuleeko siitä ajan saatossa nimetön nähtävyys, museon ja haudan väliseen limboon jäänyt ikään kuin ihminen, ikään kuin taideteos?

Yllätyin, kun näin Pompeijissa luurankoja, sillä en tiennyt siellä niitä olevan. Luurankojen näkeminen sai minut hiljentymään ja tarkkailemaan, miten muut ihmiset käyttäytyivät niiden lähellä: puhuisivatko he, ottaisivatko he kuvia. Halusin paheksua jotakuta, joka rikkoisi sen salaisen säännön, ettei niin saisi tehdä. Kuolleita pitäisi kunnioittaa, heille pitäisi myöntää yksityisyys ja rauha. Kaikki seisoivat hiljaa. Katsoessani luurankoja minun ei tarvinnut muistuttaa itseäni, että katsoin satoja vuosia sitten kuolleita ihmisiä. Pieni salaisuus kuiskasi sisälläni: kaikesta tästä huolimatta, tuntuu kuin edessäni olisi jotakin, jota katson kuin taideteosta.

Kuva: Jenna Viro